Klaus Härö – Tuntematon mestari

Milloin viimeksi katsoit sellaisen elokuvan, että tosiaan jäit sen loputtua paikallesi istumaan elokuvateatterin penkkiin ja järjestelemään ajatuksiasi niin pitkäksi aikaa, että vierustoveri kehotti sinua jo nousemaan ylös?

Yksi Pirkkalan Seuriksen tarjoamista ajanviettotavoista on ollut jo useamman vuoden leffatreffit. Niillä haluavat pääsevät alennettuun hintaan katsomaan porukalla elokuvia, joita ei ehkä muuten tulisi katsottua. Katsottavissa on ollut niin Arto Halosen Valkoinen raivo kuin Andrei Tarkovskin Peilikin. Monet elokuvat katsotaan Arthouse Cinema Niagarassa Koskikeskuksen kupeessa, mutta jokunen on tullut katsottua myös Finnkinon teattereissa Plevnassa tai Cine Atlaksessa.                   

Ohjaaja, jonka elokuvia on leffatreffeillä kenties eniten katsottu, on suomalainen Klaus Härö. Tiistaina 15.1. katsottu Tuntematon mestari oli jo kolmas kyseisen ohjaajan elokuva, joka Seuris-porukalla käytiin katsomassa. Yritän tässä hieman tiivistää tuntemuksiani elokuvasta.

Elokuvana Tuntematon mestari oli Seuris-väelle osuva valinta. Se ei käsitellyt uskonnollisuutta juuri lainkaan, ja juuri uskonnottomuudessaan se onnistui olemaan hyvinkin tyylikäs uskonnollinen elokuva.

Elokuvan asetelma on vanhan Olavi-nimisen miehen näkökulmasta kuvattu tasapainoilu uran ja menestyksen sekä perheen ja velvollisuuksien välillä – juoksu aikaa vastaan kilpailussa, jossa joku ovi on vääjäämättä sulkeutumassa. Olavi on ulkoistanut koko henkilökohtaisen elämänsä, ainakin rivien välistä tulkittuna, jo pitkän aikaa taiteelle: Hän kerää vanhaa taidetta Helsingissä sijaitsevaan liikkeeseensä ja pyrkii saavuttamaan tällä taiteella voittoa myymällä sitä eteenpäin. Vuodet ovat kuitenkin jättäneet jälkensä, ja Olavilla on jo hinku itsekin poistua liikkeestään maalausten mukana.

Pitkän uran tehneen miehen hiipuvan nuotion äärelle saapuvat Olavin 15-vuotias tyttärenpoika Otto, viimeinen mahdollisuus suureen onnistumiseen sekä tietenkin itse Kristus. Olavi, jonka aika on jäämässä liian lyhyeen, näkee mahdollisuuden saavuttaa sittenkin arvokas loppu uralleen – ei kehäraakkina, joka ei ymmärtänyt jättää leikkiä kesken, vaan voittajana, joka tiesi, että lopussa seisoo suurin kiitos.

Kun puhutaan taiteesta tässä pohjoisessa maassamme, on harvoin perusteltua jättää mainitsematta myös itäistä naapuriamme, kiistatonta taiteen suurvaltaa niin kuvataiteen kuin kirjallisuuden alalla. Tämä asetelma on läsnä myös Klaus Härön elokuvassa, ja siksi katson aiheelliseksi tuoda sen myös tähän tekstiini: Varta vasten -rippikoulumateriaalista löytyy venäläisen Leo Tolstoin tarina miehestä, joka saa tilaisuuden haalia itselleen niin paljon maata, kuin suinkin pystyy päivän aikana jalkaisin kiertämään – sillä ehdolla, että hän todella ehtii kiertää koko alueen. Jos hän ei palaa päivänvalolla lähtöpaikkaansa, ei hän saa mitään. Arvata ehkä saattaa, että vanha sanonta pitää Tolstoin tarinassa kutinsa: ahneella on paskainen loppu. Mies kävelee liian kauas, eikä ennätä enää palata. Hädissään hän juoksee itsensä hengiltä yrittäessään palata lähtöpaikalleen.

Kysymys siis kuuluu: Onko Olavi kävellyt jo liian kauas, vai onko uran lopetus ja ennen kaikkea oman tyttären ja tämän lapsen arvostus vielä voitettavissa takaisin?

En malta olla mainitsematta näin hyvän palstatilan saadessani muuan seikkaa, joka elokuvassa jäi häiritsemään. Jos haluat katsoa elokuvan itse ennen kuin luet pätemään pyrkivän jolpin kommentteja ja parannusehdotuksia, ehdotan että lopetat lukemisen tähän. On tietenkin tökeröä yrittää kertoa yhtään kenellekään, miten Klaus Härön tulisi elokuvansa ohjata.

Jos kuitenkin päätit jatkaa lukemista, haluan sanoa vielä tämän: Mielestäni Härö olisi voinut lopettaa elokuvansa 10 minuuttia aiemmin. Tarina oli kerrottu ja kaikki oli selvää. Sen olisi voinut jättää siihen ja antaa loppua kuin Xavier Beauvois’n elokuva Jumalista ja ihmisistä – elokuva, joka voitti Cannesin elokuvafestivaaleilla Grand Prix palkinnon. Mutta hälläpä väliä. Lisään tähän loppuu lainauksen, jonka ajattelen ainakin näin Seuris-kontekstissa menevän perille: ”Navajo-intiaanit tekevät töihinsä yhden tahallisen virheen muistaakseen, että vain Jumala on täydellinen.”

Tuomas Hoffrén

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *