Harmittomasta virpomisperinteestä on tehty vaikeaa ja vakavaa

Palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina selasin pitkästä aikaa Facebookia. Vaikka voi vähän ihmeelliseltä tuntuakin niin kyllä nuoret sitä vielä käyttävät. Toki suurin käyttäjäryhmä taitaa olla nykyään keski-ikäiset äidit, joiden keskustelu itse asiassa pistikin silmään.

Selasin siis Pirkkalan ja Lempäälän Facebookryhmiä, niitä joissa yleensä valitetaan mopoilla kaahaavista nuorista tai ilmoitetaan karanneista koirista. Palmusunnuntain alla iskivät kuitenkin silmään keskustelut, joissa pyydettiin ihmisiä ilmoittamaan saako heidän kotonaan käydä virpomassa. Sinänsä hieno ajatus, sillä onhan joidenkin lasten vanhemmista varmasti kauheaa ajatella, kuinka heidän lapsensa tulevat torjutuksi ja mikä pahinta, häiritsevän sellaisen ihmisen aikaa, joka ei halua ottaa virpojia vastaan.

Muistan itse kuinka lapsena kävin virpomassa. Pajunoksat kerättiin yleensä jonkin tien tai pellon laidasta ja koristeltiin silkkipapereilla, piipunrasseilla ja kaikella muulla mitä nyt sattui kotoa löytymään. Myös pukeutumisessa sai käyttää luovuutta. Noidan viitan saattoi askarrella vaikka jätesäkistä, ja kasvot sudittiin uskottavan näköisiksi kasvomaaleilla.

Itse virpominen sitten hoidettiin yleensä kavereiden kanssa, suunnilleen kolmen hengen porukassa. Soitettiin ovikelloa, kysyttiin saako virpoa, lausuttiin loru ja saatiin karkkia. Aika monilla oli ilmeisesti tapana antaa virpomisvitsa virvottavalle, mutta itse en sitä muista tehneeni. Karkkia tuli joka tapauksessa. Myöhemmin vertailtiin kavereiden kanssa sitten vertailin kuka oli saanut eniten saalista. Parhaimmillaan sitä tuli muistaakseni pieni korillinen.

Muistan itse joskus miettineeni, että mitä jos virpomispalkat saisikin rahana. Olisihan sitä lapsena halunnut rahaa vaikka mihin leluihin ja sensellaiseen, kun oma viikkorahakin oli onnettoman pieni, tai ainakin tuntui siltä. Nykyään rahan pyytäminen virvottaessa ei tosin kuulemma ole niin kovin ihmeellistä. Ilta-sanomista osui silmääni uutisotsikko, jossa kerrottiin virpomispalkkoja vaadittavan ja jopa ”kerjättävän” rahana. Tuo uutinen pisti hieman miettimään.

Lukiessani Facebookista ilmoituksia siitä missä saa virpoa, mietin että taas on tehty harmittomasta perinteestä ja hauskasta asiaa vaikeaa ja vakavaa. Mietin itsekseni hieman huvittuneena, että onhan se varmaan hyvin hankalaa kieltäytyä virpojien pyynnöistä tai edes katsella jotain tuntemattomia lapsia omalla kotiovella. Nähtyäni asiasta kertovan uutisen Iltasanomissa, aloin ajattelemaan asiaa myös hieman toiselta kantilta. En minäkään haluaisi ihmisiä kerjäämään rahaa kotiovelleni.

No mistä tuo kehitys kertoo? Ovatko nykyaikaiset lelut niin kalliita että rahaa täytyy pyytää virpomalla vai ulottuuko vallalla oleva terveysbuumi jo lapsiin, niin että epäterveellisiä herkkuja ei voi ottaa vastaan. Vai onko lapset opetettu siihen että elämän tarkoitus on tienata mahdollisimman paljon rahaa? En tiedä, mutta silloin kun minä olin lapsi, virpomisen tarkoitus oli pitää hauskaa ja saada siinä sivussa suut makeaksi, ei ansaita rahaa. Tosin onhan joulusta, jota alunperin on pidetty antamisen juhlana, tehty saamisen juhla, niin miksei palmusunnuntaista ja pääsiäisestäkin voisi tehdä sellaista?

Eero Malila

Maria Magdaleena ja Marian evankeliumi

Hiljaisen viikon tiistaina mennään vanhempien nuorten porukalla katsomaan Garth Davisin elokuvaa Maria Magdaleena.

Tätä kirjoittaessani en ole nähnyt elokuvaa, joten minulla ei ole siitä mielipidettä. Juoniselostuksessasi on turvauduttava muiden kirjoituksiin: ”Maria Magdaleena on autenttinen ja humaani kuvaus yhdestä historian salaperäisimmistä ja väärinymmärretyimmistä hengellisistä hahmoista. Raamatullinen elämäkertaelokuva kertoo tarinan Mariasta nuoresta naisesta, joka etsii uutta tapaa elää. Oman aikansa ahdasmielisiä arvoja uhmaten Maria jättää perheensä ja liittyy uuteen liikkeeseen, jota johtaa karismaattinen Jeesus Nasaretilainen Pian hän löytää oman paikkansa liikkeessä ja roolinsa matkalla, joka vie kohti Jerusalemia.”

Edellä olevaa tekstiä kommentoin sanomalla, että Maria Magdaleena on epäilemättä salaperäinen hahmo, mutta väärin ymmärtämisestä ei voi puhua. Hänestä kertovat tosiasiatiedot ovat niin vähäisiä, että häntä on yhtä vaikea ymmärtää oikein kuin väärinkin. Täytyy tyytyä siihen, että hänestä ei tiedetä juuri mitään.

 

Mitä Maria Magdaleenasta oikeasti tiedetään?

Nykyinen raamatunkäännös puhuu Magdalan Mariasta, mutta nimi Maria Magdaleena on edelleen voimissaan. Magdala paljastaa tämän Marian kotipaikan, joka on samanniminen kalastajakylä Gennesaretinjärven länsirannalta.

Maria Magdaleena oli luultavasti varsin varakas, sillä Luukas kertoo, että hän olisi Johannan, Susannan ja monien muiden naisten kanssa avustanut omilla varoillaan Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan. Jeesuksen kerrotaan ajaneen hänestä seitsemän riivaajaa, (Mark. 16: 9). Hänen voi siis päätellä hakeutuneen Jeesuksen lähelle jonkin vaikean sairauden takia.

Ollessaan pääsiäisjuhlilla Jerusalemissa Maria Magdaleenasta tuli Jeesuksen kuoleman, hautaamisen ja ylösnousemuksen todistaja. Markuksen ja Johanneksen välittämien traditioiden mukaan hän oli ensimmäinen, jolle Jeesus ylösnoustuaan ilmestyi.

Magdalan Marian samastaminen Jeesuksen jalat voidelleeseen syntiseen naiseen ( Luuk. 7: 36-50) on keskiaikaisten tutkijoiden kyseenalainen päätelmä. Niin kuin kuka tahansa Raamatun lukija voi tuosta kohdasta itse havaita, ilmeistä yhteyttä näiden kahden naisen välillä ei ole. Samastamisen syynä on ollut halu saada selville, keitä Raamatun nimeltä mainitsemattomat henkilöt ovat olleet. Halu on ollut niin suuri, että sen täyttämiseksi on tehty omavaltaisia johtopäätöksiä.

 

Mikä oli Marian evankeliumi?

Maria Magdaleena -elokuvasta kertovien lehtijuttujen mukaan elokuvan tekijöihin on vaikuttanut paljon apokryfinen eli Raamatun ulkopuolelle jäänyt Marian evankeliumi, joka on sepitetty luultavimmin Egyptissä toisella vuosisadalla. Siinä Maria oli Jeesuksen rakastettu, opetuslapsista tärkein ja ainoa, jolla oli täydellinen ymmärrys. Kirjoitus ei mainitse Marian toista nimeä, ja periaatteessa kyseessä voisi olla kuka tahansa Uuden testamentin kuudesta muusta Mariasta. Kirjoituksen lopussa Maria esitetään Jeesuksen suosikkioppilaana, jota hän rakasti enemmän kuin muita oppilaita. Niinpä kirjoitusta on käytetty eräiden muiden gnostilaisten kirjoitusten kanssa tukemaan teoriaa, jonka mukaan Jeesus ja Maria olisivat olleet naimisissa. Tätä ei kuitenkaan voida perustella itse tekstillä, vaan siihen vaaditaan lisäkuvittelua.

Raamatun neljästä evankeliumista viimeisimpänä on kirjoitettu Johanneksen evankeliumi kenties vuoden 90 tienoilla. Senkään historiallisuuteen ei voi kovin paljon luottaa. Niinpä myöhemmin kirjoitetut evankeliumit, kuten Marian evankeliumi, ovat jälkikäteen tehtyjä kuvitelmia, ja ne osuvat sillä tavoin oikeaan kuin yleensäkin historian tapahtumien jälkijossittelut, joskus osuvat, mutta useimmiten eivät.

Ate

*  *  *

Elokuvan arvostelut ovat hieman ristiriitaisia. Helsingin Sanomat on suopea:

HOLLYWOOD-ELOKUVA Maria Magdaleenasta? Siis taas yksi mahtipontinen ja juhlallinen uskonnollinen spektaakkeli?

Ei sentään. Australialaisohjaaja Garth Davis (Lion, tv-sarja Top of the Lake) sekä brittikäsikirjoittajat Helen Edmundson ja Philippa Goslettovat tehneet yhdestä kristinuskon vähiten tunnetusta hahmosta kiinnostavan elokuvan.

MARIA MAGDALEENA on pyhimys ja roomalaiskatolisen kirkon määritelmän mukaan ”apostolien apostoli”, koska hänen sanotaan ensimmäisenä kohdanneen ylösnousseen Jeesuksen ja välittäneen tämän sanat muille opetuslapsille. Silti Mariasta ei tiedetä muuta kuin se vähä mitä evankeliumeissa hänestä kerrotaan.

Paavi Gregorius I nimesi saarnassaan vuonna 591 Marian prostituoiduksi, ja tämä käsitys on elänyt sitkeästi, vaikka evankeliumeista ei löydy mitään viitettä moiseen. Niissä Maria on vain nainen, joka monien muiden kanssa seurasi Jeesusta. Ilmeisesti paavin käsitys syntyi siitä, että evankeliumeissa mainitaan Jeesuksen karkottaneen Mariasta seitsemän demonia.

Roomalaiskatolisen kirkon uskomuksen mukaan Maria pakeni Jeesuksen kuoleman jälkeen Etelä-Ranskaan, jossa hän myös kuoli. Tämä on kirvoittanut brittiläisiä pseudohistorioitsijoita kehittelemään teorioita siitä, että Jeesus ja Maria olivat aviopari, joiden jälkeläisestä tuli merovingien hallitsijasuvun kantaisä. Ideaa hyödynsi myös Dan Brownmenestystrillerissään Da Vinci -koodi.

Onneksi Maria Magdaleena -elokuvan tekijät eivät ole moiseen spekulaatioon sortuneet.

DAVISIN elokuva on ennen kaikkea tarina patriarkaatista, jakautuneisuudesta ja epäilystä. Maria (Rooney Mara) on nuori nainen Juudeassa, Galilean Magdalassa vuonna 33. Hänen isänsä ja isoveljensä ovat ajamassa häntä avioitumaan paikallisen leskimiehen kanssa, vaikka hän ei halua.

Lopulta Maria pakenee seudulla kiertävän saarnaajan ja opettajan Jeesus Nasaretilaisen (Joaquin Phoenix) opetuslasten joukkoon. Jeesuksen Maria on tavannut ensimmäisen kerran, kun hänen perheensä kutsui saarnaajan vapauttamaan Marian demonista, jonka perhe uskoi olevan syynä siihen, ettei Maria halua naimisiin. Demonia Jeesus ei löytänyt, vaan omaa tietään etsivän naisen.

Juudea on pahasti jakautunut.

Roomalaiset hallitsevat seutua nukkekuninkaansa Herodes Antipaankautta, ja juutalaiset odottavat tilaisuutta nousta sortajiaan vastaan. Naisten asema on täysin alisteinen heidän isilleen, veljilleen ja aviomiehilleen.

Tähän myrkkykattilaan astuu Jeesus, joka puhuu toisenlaisesta maailmasta.

YKSINKERTAISELLA ja karulla visuaalisella ilmeellään Italiassa kuvattu Maria Magdaleena muistuttaa toista Italiassa tehtyä Jeesus-aiheista elokuvaa, niistä hienointa: Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumia (1964). Kuvaajana on ollut australialainen Greig Fraser, joka sai Oscar-ehdokkuuden Lion-elokuvan kuvaustyöstä.

Davis ja käsikirjoittajat käsittelevät myös Jeesuksen ja opetuslasten suhdetta uudella tavalla.

OPETUSLAPSET uskovat Jeesuksen mainitseman uuden valtakunnan tarkoittavan kuningaskuntaa, jonka Jeesus luo taikavoimillaan. Se tuhoaisi roomalaiset, nostaisi heidän surmaamansa läheiset haudoistaan ja tekisi Jeesuksesta uuden uljaan valtakunnan hallitsijan. Jeesus on opetuslapsille siis enemmän poliittinen populistijohtaja kuin uskonnollinen johtohahmo.

Etenkin perheensä menettänyt naiivi Juudas (Tahar Rahim) uskoo tähän. Hän pettää Jeesuksen koska uskoo, että jos Jeesus itse joutuu hengenvaaraan, hän viimeistään tekee taikansa ja luo uuden kuningaskunnan vanhan raunioille.

MARIA etsii itseään miesten maailmassa ja epäilee kaikkea, paitsi Jeesusta jota hän vaistonvaraisesti ymmärtää. Opetuslapset epäilevät Mariaa, itseään ja välillä Jeesustakin.

Tämä skisma kulkee läpi koko elokuvan, joka ei korosta uskoa tai uskonnollisuutta vaan enemmänkin aikakauden hajaannusta, arvojen murrosta ja epävarmuutta, myös eräänlaisena vertauskuvallisena oman aikamme peilikuvana.

Phoenix tekee Jeesuksesta piinatun, yksinäisen hahmon, joka on tuskallisen tietoinen omasta kohtalostaan ja siitä, että hänen sanomansa ymmärretään väärin.

Ohjaaja Davis hyödyntää runsaasti Rooney Maran herkkiä kasvoja. Maria on tarkkailija, etsijä, tyhjä astia, joka elokuvan lopussa alkaa löytää oman paikkansa Jeesusta seuranneiden, patriarkaatin hylänneiden naisten johdossa.

Maria Magdaleena on Marian kunnianpalautusta, mutta myös kiintoisa feministisvivahteinen ja nykyaikainen näkökulma vanhaan myyttiin, joka on olennainen osa länsimaista uskonnollista kulttuuria.

Davisin elokuva ei ole vanhojen raamattuspektaakkeleiden tyyliin pönöttävän juhlallinen, mutta paikoin sen kerronta on hieman jähmeää ja jotkut kohtaukset kovin pysähtyneen tuntuisia.
Pertti Avola

 

Seuriksen yläkerran uudistaminen

On ruvettu miettimään sitä, että Seuriksen yläkerran kalustusta uudistettaisiin.

Eteisaula näyttää kieltämättä verovirastolta, vaikka sen pitäisi antaa ensivaikutelma koko talosta. Kalustusta olisi muokattava niin, että se houkuttelee asettumaan taloon ja luo yhteenkuuluvuutta. Tarvitaan sohvia ja pehmeitä tuoleja.

Myöskään rippikoululuokan kalustus ei vastaa nykyaikaista ja Pirkkalassa toteutettavaa opetusajattelua. Vihkomerkintöjä luokassa tehdään niin vähän, että ne järjestyvät kirjoitusalustojen avulla. Pöytätilaa tarvitsevat lähinnä kouluikäisten kerhot, mutta niidenkin ongelmat voidaan ratkaista kevyillä, siirrettävillä pöydillä.

Tilasta on luotava sellainen, että sinne tullessaan rippikoululainen ajattelee: tästähän voi tulla jotain hyvää. Uudistuksella olisi vaikutuksensa myös nuorteniltojen ilmapiiriin.

Muutokset vaativat hieman budjettirahaa, joten niihin päästään vuonna 2019.

 

Ate

Jostain kummasta Kahvi ja pulla tulee

Tätä kirjoittaessani on Kahvin ja pullan julkaisupäivän aatonaatto.

Kun lehteä aletaan koota, tehtävä tuntuu joka kerta yhtä mahdottomalta. Mielessään kyselee, mistä ihmeestä lehden voi tehdä, kun materiaalia ei ole. Pakolliset uutiset, takakannessa oleva joulukauden ohjelma, syksyn lööpit ja Seurislegendan julkaisu tuottavat kymmenkunta sivua, mutta mitä se on lehdestä, joka on ollut suurimmillaan 48 sivun kokonainen? – Isompaa lehteä en muuten suostu tekemäänkään.

Vähitellen juttuja alkaa kuitenkin tulla, ensin oli Latosaaren Laurin juttu, sitten Vakkilaisen Teemun ja vähä vähältä niitä oli lisää.

Lopulta niitä on taas normaali määrä. Joukossa on tekstejä, jotka voitaisiin julkaista laajaakin levikkiä saavissa julkaisuissa. Nuoret eivät vain biletä tai räplää. He myös ajattelevat.

Olen ylpeä siitä, että saan olla osa tällaista joukkoa.

Ate

Eetun Nokia-kesä

 

Nokialaisille nuorille Urhattu on kuin Lotjan tupa pirkkalalaisille; leirille mennään mieluiten sinne. Seurakunnan omistama Urhatun kurssikeskus sijaitsee Etelä-Nokialla noin 6km kaupungin keskustasta. Vaihtoehtoisiakin leiripaikkoja on. Joka toinen kesä järjestetään pyöräilyripari Ahvenanmaalla ja sen vastaparina on tänä kesänä ollut Kuusamon leiri. Kesään mahtuu myös kaksi kaupunkiriparia eli päivärippikoulua. Kevättalvella on talvileiri ja pääsiäisripari.

Itse olin kahdella leirillä Urhatussa eli U2- ja U5-leireillä. Yksi Urhatun leireihin liittyvä mielenkiintoinen seikka on, että alkukesästä leirejä on käynnissä samanaikaisesti kaksi. Leirikeskuksessa on uusi ja vanha puoli, joten majoitustilaa ja ulkotilojakin on riittävästi kahden leirin samanaikaiseen järjestämiseen. Nokialla rippikoulun käy vuosittain noin 300 nuorta, kun Pirkkalassa vastaava luku on reilu 200.

Pirkkalassa leireissä on kokemukseni mukaan melko muuttumaton perusrakenne. Nokialla taas saattaa olla leirien vetäjästä riippuen hieman enemmän variaatioita. Tämä mielikuvani saattaa toki johtua siitä, että Pirkkalassa olen ollut leireillä vuosia, ja nyt olen katsellut uusia leirejä uusin silmin.

Yksi asia jokaiselta leiriltä kuitenkin löytyy: Ristitunti, joka on saapunut Pirkkalassakin vaikuttaneet Coppolan mukana Nokialle käsittääkseni vuosituhannen vaihteen tienoilla. Nokialla Ristitunti on toteutettu lähes täsmälleen samalla lailla kuin Pirkkalassa eli se on säilyttänyt muotonsa muuttumattomana. Suurimpana erona on, että sitä saatetaan pitää iltaohjelman tai iltahartauden paikalla iltapäiväoppitunnin sijasta.

Mainittakoon vielä näin loppuun yksi iso ero Nokian ja Pirkkalan leirien välillä. Leiriläisiä on sama määrä, noin 20-25, mutta isosten ja vetäjien määrissä on suuri ero. Pirkkalassahan tavallinen leiri koostuu papista, nuorisotyöntekijästä, noin 3-5 aparista ja 8-16 isosesta. Nokialla taas leirillä on pappi, nuorisotyöntekijä, kesätyöntekijä, apuri (isosten ohjaaja) sekä 5-6 isosta. Näillä väkimäärillä vastuut jakautuvat hieman eri tavoin, mutta molemmista löytyy hyvät ja heikot puolensa.

Kesän kaksi leiriäni olivat molemmat onnistuneita; kaikki isoset ja vetäjät tekivät työnsä ahkerasti ja laadukkaasti.

 

Eetu Helminen

Kesä huumorista hiljentymiseen

Pirkkala on taas oman kesäni osalta taputeltu ja vanhat tuulet vievät takaisin Helsinkiin. Totesin, että nyt olisi erinomainen hetki fiilistellä menneen kesän tunnelmia. Kaiken kaikkiaan haluan sanoa, että oma kesäni oli huippu. Kesän aikana sain olla mukana monen näköisissä tapahtumissa, hetkissä ja kohtaamisissa. Aion kirjoittaa niistä muutamasta.

Pari sanaa Sirpakasta. Tänä vuonna oli testissä hiukan pidemmän kaavan kautta riparin kolmannen alkupäivän toimisto-Sirpakka-kierros. Ja sain olla mukana vetämässä tätä. Oli loistava idea (ei omani) tutustuttaa nyt jo menneen kesän riparilaiset Sirpakan uusiin tiloihin! Sirpakassa syötiinkin kesällä seitsemän leirin voimin pullaa ja visailtiin lähetystyön merkeissä. Toivottavasti mahdollisimman moni löytää takaisin Sirpakan herkkujen äärelle.

Muistelen tietysti lämmöllä myös menneen kesän riparia. Ripari on aina kesän kohokohta. Riparilla puhuttiin suvaitsevaisuudesta, opeteltiin olemaan läsnä hetkessä ilman muita ulottuvuuksia, pohdittiin uskoa ja Jumalaa. Näiden kaikkien lomassa tutustuttiin uusiin ihmisiin ja pelattiin kiertopingistä. Vaikka kyseessä ei olekaan enää oma ripari tai edes isosripari vaan matkassa saa olla mukana ohjaajana tai ehkä jopa vetäjänä, uskallan sanoa, että reissulta jää käteen lähes poikkeuksetta aina uusia ihmisiä. Itselleni kävi taas näin. Tämä osaa ilahduttaa vuosi vuodelta. Sama koskee reissuja. Lotjan, tai muiden reissupaikkojen, jakamaton huomio tuo ihmiset aivan toisella lailla lähelle kuin tavallinen nuortenilta. Tämä on jo kokemus sinänsä, suosittelen kokeilemaan.

Erityisesti haluan kiittää nuoria aktiivisuudesta toiminnassa. Pappilan kesä vedettiin alusta loppuun hyvällä huumorilla. Välillä saatiin nauraa hetkipalveluksenkin aikana, toisaalta naurettiin myös hulvattoman musiikkiesityksen parissa, kummallakin kertaa vedet silmissä (ainakin allekirjoittanut). Monina iltoina huumoria taas vaati lautapelien pelaaminen samaan aikaan kun jotkut soittivat serenadia metrin päässä sijaitsevalla pianolla. Opittiin tai ainakin opeteltiin ottamaan toiset huomioon. Te nuoret saitte myös moneen kertaan ihoni kananlihalle, kun Väentupa oli hartauden aikaan istumakapasiteetiltaan täynnä ja viimeisenä sisään tullessani sain taistella siitä viimeisestä istumatyynystä. Tämä merkkinä siitä, että kesän aikana opeteltiin vastapainona myös hiljentymään.

Vaikka Pappilan kesä tai riparit ja reissut saattavat olla jo monen vuoden takaa tuttuja eivät ne ole ikinä samanlaisia. Ihmiset vaihtuvat, vaikka osa pysyy toki samoina. Toivottavasti välillä jututkin vaihtuvat. Minä en kuitenkaan vaihdu, mutta kehityn, toivottavasti.

 

Kiittäen kesästä,

Reetta Väisänen

Elokuun viimeisenä sunnuntaina

Tuosta sunnuntaista on nyt kulunut muutama päivä. Päällimmäisenä tunteena on helpotus. Lähes vuoden kestänyt työ on hoidettu kunnialla loppuun ja vielä onnistuneesti. Pihlisrockin tekeminen on yllättävän iso hanke. Katsojat näkevät vain lopputuloksen. Meille tekijöille tärkeää on se, että kaikki nauttivat esityksistä ja kaikki sujuu sulavasti.

No miten kaikki oli valmista sunnuntaina kello 17? Suunnitelmia ja muita asioita on tosiaan tehty lähes vuosi, näistä lisää sitten kahvissa ja pullassa. Tänä vuonna sunnuntai alkoi ensimmäisten osalta jo kello 7:30 aamulla, kun tavaroita kerättiin ja lava saapui Pihlajanniemeen. Tästä eteenpäin tahti oli melko vauhdikas. Molempien lavojen, sen isomman ja pingiksen, kokoaminen alkaa siis aikaisin aamulla, jotta illalla olisi valmista.

Kello 10 aikaan saapui suurin osa talkoolaisista paikalle järjestelemään paikkoja. Tähän kuuluu penkkien järjestelemistä, siivoamista, roskisten laittamista, katosten kokoamista, ja ties mitä muuta. Välillä pitää pysähtyä miettimään, että miten joku asia tehdään ja miten homma saadaan illalla purettua mahdollisimman nopeasti. Varmaan lukiessa tuntuu, että eihän tässä paljon hommaa ole mutta, kun koko ajan on joku asia hukassa tai väärässä paikassa aikaa kuluu ajamiseen Pihliksestä paikkaan X.

Koko Pihlisrock kuvattiin tänä vuonna ja se olikin sitten oma juttunsa. Välineet olivat ammattimaisemmat kuin moniin vuosiin ja se oli hienoa. Valmista tuotosta odotellessa. Kuvaajat näyttivät osaavansa hommansa, joten viime vuoden tasoon iso korotus.

Tunti ennen kuin soitanta alkaa, saapuvat keittiön hengettäret keittämään kahvia, laittamaan mehua ja syötävää esille. Rockissa kuitenkin kahvia kuluu melkoinen määrä, ihmisiä tulee ja menee koko ajan. Tämä on keittiölle vaativa ponnistus, sillä se eroaa suuresti normaalista pappilan nuortenillasta.

Tänä vuonna huomasimme, että olimme tehneet jotain oikein ja oppineet aikaisemmista vuosista. Meillä oli jopa aikaa levähtää hetki ennen kuin ensimmäinen esiintyjä aloitti kello 17. Ilta kului nopeasti, sillä jotain pientä juttua on koko ajan mitä pitää tehdä. Onneksi meitä on useampi tekemässä ja jokaisella oma vastuualue. Lisää tekijöitä kaivataan kuitenkin. Illan aikana ehtii hyvin kuuntelemaan kaikkia esiintyjiä, jos niin haluaa ja me haluamme. Poikkeuksena on illan viimeinen esiintyjä, jonka aikana osa meistä aloittaa tavaroiden puhdistamisen ja pakkaamisen, jotta talkooväki pääsisi ihmisten ajoissa nukkumaan.

Katsojien ja esiintyjien lähdettyä alkaa tehokas siivoaminen. Soitto loppui noin kello 21.35 ja kello 23 viimeiset talkoolaiset poistuivat Pihliksestä jättäen jälkeensä siistin ja lähes tyhjän Pihlajanniemen. Paikalle jäi enää lavan purkajat.

Lyhyt yhteenveto: Esiintyjät olivat rock, katsojat olivat rock, keittiö oli rock, talkoolaiset olivat rock ja tuotto hyväntekeväisyyteen oli erittäin rock (yli 500 euroa). Kiitos siis kaikille esiintyjille, talkoolaisille, katsojille ja kaikille niille, jotka ovat olleet mukana tekemässä alansa merkittävintä tapahtumaa.

Ensi vuonna taas elokuun viimeisenä sunnuntaina….

  • Seuriksen elävän musiikin ystävät (Selmu)

15 minuuttia polkupyörällä ei ole paljon

Pappilan illasta puhuttaessa kuulen varsin usein sanat: ”En pääse, kun mulla ei ole kyytiä.”

Välillä tuntuu siltä, että polkupyörän olemassaolo unohdetaan täysin. Liikkumiseen ei välttämättä tarvita moottoria.

Suupalta on Pappilaan viisi ja puoli kilometriä. Varsin kohtuullisella ajonopeudella pyörämatka kestää viisitoista minuuttia. Kävelemiseenkään ei mene juuri tuntia enempää. Seurikselta pyöräilee reilusti alta puoleen tuntiin.

Minusta nuo ajat eivät kuulosta pahalta.

 

Ate

Pappilan kesä

Kesä tuo tullessaan valon ja lämmön lisäksi myös Pappilan. Vanhan kirkon takana sijaitseva Pappila avaa, tavalliseen tapaan, ovensa nuortenilloille kesätorstaisin ja -sunnuntaisin klo 18-22. Tänä vuonna kesätyöntekijöinä Pappilassa toimii itseni lisäksi kesäkanttori Julia Ilomäki sekä sivari Sakari Taskinen, unohtamatta pappilan hengettäriä (kahvittajat ja siivoajat).

Jos Pappila on sinulle uusi juttu lue tämä kappale, kokeneemmat kävijät voivat siirtyä eteenpäin. Pappilan nuortenilloissa pääsee hengailemaan ulko- sekä sisätiloissa kavereiden kanssa. Sateiset päivät eivät siis ole este saapumiselle. Pappilassa voi haastaa kaverin lautapelien lisäksi myös muun muassa frisbeegolfiin. Nälän sattuessa, usein makkaranpaistokin onnistuu. Pappila on myös oivallinen paikka sitoa uusia tuttavuuksia! Kahvi, tee ja korppu -meiningillä jatketaan tarjottavien puolelta pitkälti, mutta korpputiskille saattaa kesän mittaan ilmestyä mahdollisesti välillä jotain muutakin.

Pappilassa pääsee tietysti myös rauhoittumaan. Torstaina Pappilassa pidetään hetkipalvelus ja sunnuntaina taas hartaus. Innokkaimmat voivat ilmoittautua hartaudenpitäjiksi. Rannasta löytyy myös ehdottomasti mainio paikka omaehtoiselle hiljentymiselle, mutta jo luonnon helmassa oleminen helpottaa kiireen osalta ainakin itseäni. Jos kesä näyttääkin kauhean kiireiseltä, niin Pappilaan kannattaa tulla ainakin hiljentymään ja rauhoittumaan.

Entä sitten erityisesti tämä kesä? Tänä kesänä pappilassa on luvassa ainakin kaikki yllä mainittu, paljon musiikkia sekä entistä iloisemmat ja tarmokkaammat kesätyöntekijät. Kesä päättyy jo perinteeksi muodostuneeseen elokuun viimeisen sunnuntain rokkiin, Pihlisrockiin. Jälkimmäisestä tulette vielä kuulemaan. Tavataan Pappilassa!

Reetta Väisänen

Miksi Nokialle?

”Miksi juuri Nokialle?” Tähän kysymykseen olen saanut vastailla monesti, kun olen kertonut meneväni kesätöihin Nokian seurakuntaan.

Olen kaksi edellistä kesää ollut Pirkkalassa kesäteologina ja kesätyöntekijänä. Näitä kesiä on edeltänyt viisi kesää isosena, isäntänä ja aparina. Rippileirillä olen omien laskujeni mukaan ollut 12 kertaa. Näiden lisäksi tilille on kertynyt kymmeniä nuortenreissuja ja satoja nuorteniltoja. Kesätöissä sekä vapaaehtoisena olen nähnyt myös seurakunnan muiden työalojen toimintaa. Lienee sanomattakin selvää, että nyt viimeistään alkaa olla aika lähteä hakemaan kokemuksia ja oppia jostain toisesta seurakunnasta. Nokia tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta.

Mielikuvissani Nokian seurakunta on monella tapaa hyvin lähellä Pirkkalan seurakuntaa. Samoja mielikuvia olen kuullut myös monelta muulta. Kesän jälkeen pystyn sitten kertomaan, kuinka mielikuvat osuivat kohdalleen. Se vähä, mitä olin kuullut Nokian seurakunnasta ja sen nuorten toiminnasta, oli kaikki hyvää. Näiden perusteella pidin Nokiaa ykkösvaihtoehtona työpaikaksi, ja onnekseni sinne myös pääsin. Samankaltaisuuksia on myös muita. Nokian seurakunta ei ole Pirkkalan seurakuntaa merkittävästi suurempi. Se on Pirkkalan tavoin oma seurakuntansa, eikä siis osa seurakuntayhtymää. Myös siellä vietetään nuorteniltoja Pappilassa kahdesti viikossa. Erojakin Nokian ja Pirkkalan välillä varmasti löytyy. Ja hyvä niin.

Ensi viikonloppuna menen mukaan järjestämään MEGA-leiriksi kutsuttua isos-/apuri-leiriä (Nokialla aparit ovat apureita), jossa pääsen tutustumaan kesän leiripaikkaan, Urhattuun, sekä paremmin työntekijöihin, ja ennen kaikkea tietysti nuoriin. Varsinainen työjakso alkaa reilua viikkoa myöhemmin. Kesällä on sitten luvassa rippileirejä ja nuorteniltoja; samalla sekä tuttua että uutta ja jännittävää.

Eetu Helminen