Kylätiellä ei kulje yhtään ihmistä. Autoja näkyy silloin tällöin liikenteessä. Marketin piha on puolilta päivin autio. Kunnan ainoan yhtenäiskoulun portin vierellä seisoskelee pari kymppivuotiasta tyttöä, joilla on yhteinen harmi ja huoli: ”Miksi ei ennää tulla uamulla kooluun. Sithä myö ee ennää nähä toisiimme, ku teiän koti on niin kaakana…”
On viimeinen arkipäivä ennen poikkeuslain alaista etäopiskelujen alkua 2200 asukkaan kunnassa Pohjois-Savossa. Kouluun menevät jatkossa vain alakoulun nuorimmat ja esikoululaiset. Kaikki muut opettelevat koulutehtävien tekoa digitaalisest. Mutta. Kun kyseessä on pitäjä, jonka kauimmaisista kylistä on toisiinsa matkaa yli kolmekymmentä kilometriä, niin onhan kaveri-ikävä todellinen huoli lapsille ja nuorille, kun koulupäivinä ei ole mahdollisuutta tavata.
Kun koululaisia kuljetetaan kirkonkylälle kouluun joka arkipäivä mennen tulen, niin kulkeehan siinä samassa myös muutamat aikuiset töihinsä ja asioilleen. Mutta. Nyt loppuu linja-autoliikenne kylältä naapurikuntiin ja lähimpiin kaupunkeihin, koska lukiolaiset ja ammatillisissa opinnoissaan käyvät kylän nuoret ovat etäopinnoissaan.
Tulevan poikkeustilan aikana kylältä ei pääse edes lääkäripäivystykseen tai optikolle tai Kelan toimistoon tai poliisiasemalle ilman taksia, ellei sitten joku naapuri ole menossa samaan suuntaan ja tarjoa kimppakyytiä.
Mutta. Kun täällä ihmiset elää liki erakkkoina muusta ympäröivästä maailmasta, niin ainakin yksi erityinen asia on täällä totta: virustartunnan saaneista kukaan ei puhu, kun lähimmmät tapaukset on liki sadan kilometrin päässä kylältä. Täällä alettiin hamstrata elintarvikkeita vasta monta päivää kaupunkilaisten jälkeen, kun ei oikein edes ymmärretty, että ”mitennii sitä vessapapeerii nuin palajon tarviihtaisiin”, kun oli nähty lehtien lööpeistä kuvia kaupungin markettien tyhjistä hyllyistä.
Taru Lossi
